Kalevalanpäivä

Rajoitettujen tietoliikenneyhteyksien johdosta, emme ole päässeet juurikaan raportoimaan, mitä tänne kuuluu, mutta lyhyesti voi sanoa, että hyvää vaan. Ja jatkoa ajatellen älkää hermostuko siellä kotipäässä, jos ei muutamaan päivää kuulu mitään, vika on täysin tekninen, meiltä ei nimittäin yritystä viestiä tekemistämme puutu!

Eilen Kalevalan päivänä kävimme ensimmäisellä tutustumiskierroksella ympäristössä eli Morgintonin niemimaalla. Retkemme kulki niemimaan pohjoisrannikolle, jossa pääsin testaamaan autoa ylämäessä, eli jotta pääsisimme hyvälle näköalapaikalle Arthurs Seat'iin, piti ajaa serpentiinitietä ylös n. 314 m korkeuteen. Jos oikein laskin siinä oli 5 käännöstä oikeaan ja 6 vasempaan. Kilometrejä ei ollut paljon ja maisemat olivat kohtuullisen huikaisevat. Ja arvatkaa onko kiva ajaa automaattivaihteisella autolla tuollaita tietä? ON, pitäisikös harkita omaankin käyttöön?

Jälleen yksi osoitus paikallisten kohteliaisuudesta oli se, kun siellä vähän puolenvälin yläpuolella pysähdyimme valokuvaamaan alla levittäytyvää rantalinjaa, niin ohiajava pariskunta pysähtyi ihan vaan sitä varten, että auttoi meitä valokuvan otossa. Eli herrahenkilö tarjoutui ottamaan meistä valokuvan niissä hulppeisa masemissa. Samalla vaihdettiin kuulumisia ja keskusteltiin siitä, kuinka kaukana kotoa olemme, ja hekin olivat vilpittömän kiinnostuneita ja ihastuksissaan meidän matkakohteenvalinnasta ja retken kestosta.Olisikos tullut koto-Suomessa mieleen tai kysymykseen tuollainen kohteliaisuus ja vilpitön kiinnostus täysin ventovieraita kohtaan?
Ylhäällä maisemakahviossa nautittujen jäätelön ja jääteen sekä luonnollisesti usien maisemakuvien jälkeen oli aika jatkaa matkaa toiselle puolelle mäkeä. Alamäki olikin jo paljon helpompaa ajettavaa ja maisemat muuttuivat maaseutumaisiksi metsäisen mäen jälkeen, niinpä kumpuilevaa viininviljeysseutua oli nähtävänä niemimaan keskiosia lähestyttäessä.

Viinirypäle puita/pensaita kuvattiin muutamaan otteeseen, ja erityisesti nerokasta tapaa merkitä minkä varisiä rypäleitä kussakin rivissä on. Järjestelmä oli sellainen, että rivin päässä oli joko valkoinen tai punainen ruusu sen mukaan, kummanvärisiä rypäleitä pensaat/puut tuottivat. Ruusut kuuleman mukaan myös auttavat paljastamaan jonkin viinirypälettä kiusaavan, mutta muutoin piilossa olevan, kasvisairauden jo sen iskiessä, tai yrittäessä iskeä runkoihin. Kokemus kai opettaa tuollaisten konstien käyttöön.

Autoillessamme ohitimme myös parit kyläkoulut, näyttivät tosin paljon isommilta kuin oma kouluni. Jos arvelisin, niin saattaisi olla, että koulut ovat jotain 200 oppilaan 'laitoksia'. Ulkonäköön ja rakennusten kokoon suhteutettuna annan tälläisiä arvioita. Kouluautot kuljettivat näitäkin oppilaita kouluun ja kotiin, heillä käytössä oli 16-30 hengen busseja, joita näimme myös. Varsinainen vierailu kouluun on vielä tekemättä, mutta kuoria on nyt katseltu.

Seuraava kohteemme maisemakuvausten jlkeen oli mansikkafarmi, jossa olisi voinut käydä itse poimimassa mansikoita. Ei kiinnostanut poimiminen, varsinkaan kun edellisyönä oli vettä puskenut taivaan täydeltä useaan otteeseen. Alkuillasta heräsin siihen, että ensin satoi kovaa ja sitten vielä kovenpaa. Lätäköitäkin oli aamulla pihassa. No mansikkapelloilla oli nilkkaan saakka mutaa kertoin tilan myymälänhoitaja. Tilalla kasvatettiin myös vadelmia, mustikoita, papuja ja käsittääksemme myös mehiläisiä oli. Tämä kaikki siitä päätellen mitä heillä oli myynnissä. Lisäksi kaupan oli erilaisia alkoholipitoisia juomia kuten viinejä ja olutta, paikallisin etiketein.

Tilamyymälät ovat täällä hyvin selkeästi merkitty teiden varsille ja niiden tiedot löytyvät monista infopisteistä jaettavissa oppaissa, joten niiden löytäminen ei ole ongelma. Ja suomalaisille tienpitäjille tiedoksi, että täällä on kadunvarsimarkkinointi erinomasen joustavasti järjestetty: lupia on kylttien ja muiden pystyttämiseen annettu, vaikka tiet ovat kapeita ja mutkaisia!

Tältä tilalta kieromatkamme jatkui etelään kohti merta. Maisemat olivat hienoja, tie mäkistä ja välillä mutkaista ja meikälaisittäin eksoottiset liikennemerkit viihdyttivät meitä kirkastuvassa säässä. Aamun pilvipoudan jälkeen näimme jo aurinkoa ja sinistä taivasta enemmänkin, iltapäivä oli niin pitkällä, että kuumimmat kelit olivat periaatteessa ohitse. Ulkoiluun kuitenkin suojauduimme ppilvisestä kelistä huolimatta riittävästi suojakertoimia sisältävillä aurinkovoiteilla.

Rannikolla sitten pysähdyimme vielä kansallispuistoalueelle katselemaan merta ja tyskyjä ylhäältä käsin. Tuuli kävi etelästä, joka meillä tarkoittaisi pohjoisesta, eli oli kylmää, tai ainakin viileää ainakin meidän kesähepenein varustautuneiden turistien mielestä. Täälläkin meren rantaa lähestyttäessä puut muuttuvat mataliksi ja vähän merestä poispäin nojaavan näköisiksi: itselle tuli mieleen Kemionsaari ja Paraisten seutu, joissa ensi kerran saman huomasin joskus kolmekymmentä + vuotta sitten. Näköalapaikat ovat polkujen ja reittien varressa ja varoituksena oli uimareille, että täällä ei sitten ole pelastajia, joten omalla riskillä liikutte siellä kalloisella rannalla!

Sitten alkoikin päivän noin 80 km retki olla valmis ja kauppaan ostoksille, nälkä nimittäin kurni noiden toisten matkalaisten suolissa. No kyllä minullekin ruoka kelpaa ei sen puoleen, mutta ei ollut ollenkaan paha olo vaikka edelleisestä ruuasta olikin jo reilu työpäivän mitta. Ruokalistassa oli illalla karitsaa ja vihanneksia (papuja ja ruusukaalia) ja jälkiruuaksi omenapiirasta. Molemmat herkullisia ja piiraastaa ja muistakin paikallisista tähän saakka hankituista leivonnaisista ja mm. jugurteista voi päätellä, että täällä ei sokeri ole ollenkaan niin kovassa käytössä kuin kotona. Makua on tuotteissa ja sokeria korkeintaan kohtuullisesti, makea ei jää päällimmäisenä mieleen.

Tälläinen siis oli pääpiirteissään ensimmäinen varsinainen lomapäivämme Australiassa: ensiksi tulee mieleen todella kohteliaat ja vieraitakin tervehtivät ihmiset, toiseksi 'kummalliset' liikennemerkit ja kolmantena voisi vaikka sanoa miellyttävät maisemat. Nyt alkaa tuntua, että Australiassa ollaan..